Apua olen kanadalainen

Näin ruokapoliittisesti ainakin.

Olen huomannut huolestuttavasti seuraavaa:

- Osaan tehdä erinomaista kotitekoista mac&cheeseä ja himoitsen sitä jatkuvasti mutten tee, koska pasta ja juustohan on siis tosi terveellistä. Parempi olla tekemättä liian usein. Mutta on se hyvää!

- Joskus kun vähän hiukotuttaa syön paahtoleivän hillolla! Hävettää...

- Poutine on sikahyvää eli siis ranskalaisten päällä juustopaloja ja ruskeaa kastiketta.

- Shepherd's Pie eli jauhelihaa pohjalla, maissia ja päällä perunamuusia. Laitan itse myös juustoa, vaikka sitä ei esimerkiksi Allun isän mielestä pidä laittaa. Nam! Hyvää arkiruokaa. Huomautettakoon, että en tykännyt tästä ruoasta ollenkaan joskus muutama vuosi sitten.

- Rakastan cheddarjuustoa. Enkä tarkoita nyt sitä mäkkärin hampparin välissä olevaa, vaan ihan oikeaa ja herkullista kauan kypsytettyä cheddaria. Valkoisena tai keltaisena. Sitä oli itseasiassa ikävä silloin reilu vuosi sitten kun olin Suomessa syksyn.


Edelleen vierastan:
- Chiliä eli chili con carnea. Jauhelihasta tehdään ja tarjoillaan siis vaikka ties missä kekkereissä, varsinkin talvipäivänä. Syödään siis sitä lihakastiketta pelkästään, ikinä en ole nähnyt riisiä kyljessä niin kuin suomessa. Garlic toastit kuuluu yleensä jos ravintolassa annoksen tilaa.

- Salt&vinegar -sipsit (suolaa ja etikkaa). Mulla menee kitalaki rikki etikasta, enkä ymmärrä, eikö muka kanadalaisen suuta se etikka riko?? Tosin mä en kyllä voi syödä kovia karkkejakaan (esim. bonbon se kova pussi) kovin montaa kun mulla on jo veren maku suussa.

- Peanut butter & jam -leivät. Vaikka hillolla saatan joskus paahtoleipää syödä, en kuitenkaan ole niin pimahtanut, että laittaisin siihen päälle vielä maapähkinävoita.

- Makea aamupala. Olen toki jo tähän mennessä syönyt joskus lättyjä tai vohveleita aamupalaksi, mutta valitettavasti olen todennut, että se ei vaan minun mahalleni sovi. Ennemmin jotain suolasta ensin ja sitten vasta se lätty nassuun.

Mistä Kanadan (tai Amerikan) herkuista te muut pidätte ja mikä ei uppoa?
Tai jos asut Suomessa, niin miltäs ne nämä herkut kuulostavat?

Kiitos vaan!

Olimme tosiaan nyt melkein viikon Ottawassa Allun serkun häissä sekä kiitospäivää viettämässä. Kanadan kiitospäivä on vähän eri aikaan kuin Amerikan, jos joku ajankohtaa ihmettelee!

Lensimme Ottawaan Thunder Baysta Porter -lentoyhtiöllä. Voin suositella lämpimästi kanadan välisiin lentoihin. Hinnat ovat samanlaiset kuin muilla lentoyhtiöillä, mutta he tarjoavat kaikille asiakkaille lennolla juomia (myös alkoholillisia) ilmaiseksi sekä usein myös pientä snäkkiä. Menomatkalla saimme Thunder Bayn ja Toronton välillä leivät ja salaatit, jotka olivat pieniä, mutta erittäin maittavia. Muilla lennoillamme saimme vihannessipsejä. Toronton ja Ottawan välinen lento kestää alle tunnin, joten sillä yleensä saa vain pienempää pureskeltavaa. Pieni pettymys oli kyllä se, että emme paluumatkalla saaneet kummallakaan lennolla tuollaista herkkuboksia (niiden ruoka-annokset tulee aina sellaisissa pienissä hauskoissa laatikoissa) vaan piti tyytyä sipseihin. Toronton lentokentällä sekä Ottawassa oli myös tarjolla kahvia ja limsaa sekä muita virvokkeita ja pieniä keksi- ja mantelipakkauksia lentäjille. Tätäpä eivät muut lentoyhtiöt ainakaan tarjoa, ellei sitten osta kallista lippua.

Perille päästiin, häitä juhlittiin hieman perinteistä poiketen kolme viikkoa varsinaisen naimisiinmenon jälkeen. Kanadalaisten hääperinteistä voisin kirjoittaa toiste ja keskittyä nyt kiitospäivän viettoon. 

Meidän ottawalaiseen kiitospäivään kuului päivällinen, jossa pääosassa oli kalkkuna täytteineen (stuffing). Sivuosia tähdittivät perunamuusi, bataattilaatikko,  karpalohillo, vihreät pavut voissa paahdettujen mantelinpalasten kera, minun tekemä karpalosilli sekä tietysti kastike (gravy). Maittavaahan se mielestäni on, joskin en ole aivan yhtä hulluna tuohon kalkkunan täytteeseen kuin mitä kanadalaiset... Olen maistellut monen eri ihmisen tekemää stuffingia ja todennut, että laatu voi myös vaihdella paljonkin. Jotkut paistavat täytteen myös erikseen eikä linnun sisällä. Jälkiruokana meillä oli kurpitsapiirakkaa sekä minun leipomaa mustikkapiirakkaa. Nams!

Pidän itse vähän tylsänä, että tätä samaa ruokaa syödään siis myös jouluna (ja mehän söimme myös pääsiäisenä, tosin Thunder Bayssa ja hieman erilaisena). Minulla ei valitettavasti ole kuvamateriaalia kiitospäivän ateriastamme, sillä kamera oli hukassa eikä siis päässyt reissuun mukaan. Tätä tuskaa helpottamaan ostin sitten paluumatkalla Thunder Baysta kameran eli tosi söpön sinisen Canon Power Shot Elph 100 HS 12.1 MP -merkkisen kameran. Maksoin kamerasta ja muistikortista $220/157€ eli varmaankin suunnilleen saman verran kuin mitä Suomessa tuo maksaisi. Eikä haittaa, jos se vanhempi kamera vielä löytyy niin sitten meillä on molemmilla kamerat eikä tarvitse tapella kuka sen saa milloinkin ottaa mukaansa!

Terry Fox - eräs kanadalainen sankari

Terry Fox (1958-1981) oli nuori syöpäpotilas, joka päätti juosta Kanadan halki 42 kilometrin päivävauhtia kerätäkseen rahaa syöpätutkimukselle. Terryn toinen jalka oli amputoitu luusyövän vuoksi. Tempaukselle hän antoi nimeksi Marathon of Hope, eli Toivon maratoni.

Terry aloitti matkansa huhtikuun 12. päivä 1980 St. Johnista, Newfoundlandista. Aluksi Terry juoksi melko tuntemattomana, mukanaan ystävänsä, joka seurasi häntä asuntovaunulla. Ilmat olivat huonot, autoilijat kiukkuisia juoksijasta ja Terry ja ystävänsä olivat enää juuri ja juuri puheväleissä saapuessaan Nova Scotiaan. Lopulta Terryn 17-vuotias veli liittyi myös tukijoukkoihin.

Quebec toi porukalle lisää haasteita, kukaan heistä ei nimittäin osannut ranskaa. Montrealissa Terry sai kuitenkin julkisuutta kun eräs hotellipohatta kiinnostui hänen tarinastaan ja näin alkoivat myös lahjoitukset kasvaa. Terryn saavuttua Ontarioon häntä oli vastassa tuhansia asukkaita ja myös Ontarion poliisilta saattue, joka saattoi häntä siitä eteenpäin. Ottawassa Terrya oli vastaanottamassa 16 000 ihmistä mukaan lukien silloiset pääministeri sekä Kanadan kenraalikuvernööri (Englannin kuningattaren edustaja Kanadassa). Torontossa Terryn juoksuun yhtyi muiden ohella eräs NHL-pelaaja 10 000 ihmisen seuratessa hänen matkaansa. Terrysta oli tullut niin kuuluisa, että hän sai enemmän postia kuin koko kotikaupunkinsa. Eräs kirje oli osoitettu pelkästään "Terry Fox, Kanada" ja se löysi perille.

Terryn matka päättyi Thunder Bayhin, 143 päivän ja 5373 kilometrin päähän syyskuun 1. päivänä. 1980. Valitettavasti syöpä oli levinnyt myös keuhkoihin, joten Terryn oli pakko lopettaa Toivon maratoni kerättyään 1,7 miljoonaa Kanadan dollaria (n. 1,2 miljoonaa euroa). Seuraavan vuoden huhtikuuhun mennessä Terryn tempaus oli kerännyt 23 miljoonaa eli n. 16,2 miljoonaa euroa.

Terry kuoli syöpähoitojen jälkeen kesäkuun 28. päivä vuonna 1981, vain kuukausi ennen kun olisi täyttänyt 23 vuotta.

Vuodesta 1981 lähtien Kanadassa ja sittemmin myös ympäri maailman on järjestetty Terry Foxin kunniaksi hyväntekeväisyysjuoksutapahtumia. Nämä ovat keränneet yli 500 miljoonaa Kanadan dollaria syöpätutkimukselle eli n. 350 miljoonaa euroa. 

Terry Foxin muistomerkki Thunder Bayssa.

Terry Foxista on tullut myös minun sankarini. Yksi askel lisää kohti kanadalaisuutta siis.

Lähteenä on käytetty Wikipedian artikkelia Terry Foxista. (Kuvat viimeistä lukuunottamatta myös Wikipediasta.)

Kanadan malliin - nuotiolla ja veneessä

Viimeaikoina olen kokenut pari perikanadalaista kokemusta. Ensimmäinen liittyy nuotion ääressä istuskelemiseen. Vaahtokarkin paisto tietenkin! 

Onneksi opastamassa olivat nuoret herrat K ja J! 

Täällä paahdettu vaahtokarkki laitetaan grahamkeksien väliin ja sen seuraksi suklaapalanen - kas on syntynyt herkullinen vaahtokarkkisandwich eli s'more! Vaahtokarkin lämpö sulattaa siis myös suklaan, tai ainakin pitäisi siis... Aloittelijana lämmitin vaahtokarkkia ehkä liian vähän aikaa, nimittäin kuten kuvasta näkyy suklaani on edelleen kiinteässä muodossa. 

Hyvältä se kuitenkin maistui! Nam, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan myös siellä koto-Suomessa.

Myös toinen kokemani asia liittyy jollain tapaa luontoon. Nimittäin siihen kun luonto kutsuu... Olin kalassa laituriapuna työskentelevän herrasmiehen kanssa. Kalaonni nappasi siihen malliin, että kun minulla hätä yllätti niin sain ohjeistukseksi kyykkästä veneen laitaan hätäni. "Tee niin kuin kanadalaisetkin tekevät!" Töitä tein käskettyä, kunhan vain sain ohjeistuksen kyseiseen toimitukseen. Mikäs siinä istuksiessa laivan kokassa (vai mikä se on?), maisemat olivat nätit ja kyseinen laituriapu kuitenkin käänsi katseensa muualle. Sitä minä vaan mietin, että mites noi kaksi muuta lähellä olevaa venettä. Kalaonni oli potkaissut siihen malliin, että oli muutkin tulleet apajille. Luonnollisesti kunnon kalamies vielä vähän liioittelee, kieli pitkällä olivat asiakkaat kaloja nappaamassa, parhaaksi saaliiksi taisi kuitenkin jäädä minun valkoisen ahterini näkeminen laivan perässä. Meillä sentään lykästi!

Totta kai kun siitä vielä nousin niin päräytti takaa vielä kolmas vene, isä ja poikansa. Tokkopa tuo 18-vuotias nuoriherra oli moista nähnytkään! Hymyt olivat isot.

Valitettavasti kyseisestä tapahtumasta minulla ei ole valokuvaa... suonette anteeksi. Sen sijaan voin esitellä nappaamiamme kaloja eli tämän kokoisia niiden pitää olla, että rantaan ei pääse kanadan tyttö pissille.

P.s. Pahoitteluni, että yhdistin venepissin sekä vaahtokarkkiherkut samaan postaukseen... Kokeilkaa s'moreja silti!