lauantai 15. kesäkuuta 2013

Kyytiläisenä

Olen kulkenut nyt bussilla töihin (siis linia-autolla, kuten meillä päin sanotaan). Matkaa täältä ei taida olla kuin kolme kilometriä, että senhän teoriassa voisi vaikka kävellä ja pyörällähän ei edes menisi montaakaan minuuttia. Näin siis Suomessa. Kanadassa jalankulkija tahi pyöräilijä ei ole haluttu vieras kadulla, ja käveleminen saatikka pyöräily ei maistu yhtä makialta. 

Olen siis päätynyt bussiin. Minulla menee ehkä 10-12 minuuttia kun pöryyttelen töihin. Pysäkki on lähellä ja työpaikkakin sopivasti bussiterminaalin vieressa. Pieni hikka meidan suhteeseen tuli kun tuli kesä ja muuttivat ryökäleet kesäaikatauluun eli entisen 15 min välein nyt linia-autot kulkevatkin 30 minuutin välein. Olin ennen juuri sopivasti töissa eli klo 11:55 tai korkeintaan klo 12:05 jos oikein myohässä oltiin. (Olin siis töissä klo 12-16). Töissä on rentoa porukkaa niin ei haittaa jos pikkasen bussin takia myöhästyy. Olisin talviaikataulujen aikaan voinut tulla tietysti 15 min aikasemmalla, mutta kun jos olen 15 min joka päivä aikasessa ja enhan minä osaa muuta tehda kuin aloittaa heti hommat niin ärsytti kun silleen tuli tehtyä ilmaista työtä joka päivä. Minä kun en käy etes tupakkitauolla! Ja nyt kesäaikatauluilla tuo ei ole edes mahdollista. Yllättäen, nyt kun busseja menee enää vain joka toinen niin sehan onkin sitten kaksi kertaa täydempi kuin aikaisemmin. Yhtena viikkona olinkin järjestään 10-15 minuuttia myöhässä niin ehdotin rehellisenä työntekijänä, että mitä jos olisinkin töissa klo 12:15-16:15. Sehän passasi hyvin (toimisto on siis auki viiteen kuten täällä on tapana). 

No mutta nyt se halvatun bussi on ollut taas koko viikon ajoissa! Tosin esimerkiksi keskiviikkona olisin ollut sen 5 minuuttia myöhässä, että ehka tämä vaihto oli silti ihan hyvä. Jäin edellisellä pysäkillä pois ja käveleskelin upeassa auringonpaisteessa ja helteessa. Niin kato, urheilinkin!

Aluksi bussimatkustaminen oli kivaa. Wruum wruum, katselin maisemia ja ihmettelin muita matkustajia. Bussista nimittäin löytyy jos jonkinlaista tallaajaa... Eräskin nainen kovaäänisesti kertoi kaikille kuinka kerran meinasi mennä naimisiin, mutta sitten tuli jänispupu (mies soitti liian kovalla musiikkia). Muu porukka on työtöntä, ehkä syrjäytynyttä, joukossa tietysti muutama opiskelija sekä työntekijä. Yleensä olen täysipäisin matkaaja, ja se jos jotain on se! 

Lopulta alkoi haukotuttamaan samat talot ja kadut seka samat naamat. Otin kirjan mukaan. Ja johan alkoi kyyti taas maistumaan! Oikein odotin, että pääsiskö sinne autoon taas vähän lukasemaan. 

Mutta nyt se kirja on luettu! Tarvitsen uuden. Suosituksia otetaan vastaan. 

Kirja oli Catherine Gildiner: After the Falls, joka on omaelämänkertakertomus Cathyn nuoruusvuosista. Cathyyn tutustuin jo aikaisemman kirjan merkeissä book clubissa. Too Close to the Falls kertoo hänen lapsuudestaan Niagaran putousten lähellä. 

P.S. Täällä matka maksetaan tasarahalla. Raha tiputetaan laatikkoon ja jos ei ole tasarahaa niin maksat sitten enemmän. $2,65 eli ihan kohtuuhinta.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Sääntöjä ja voikukkia

Mehän asutaan nyt tällasessa semi-gated communityssä. Asuinalue on alunperin rakennettu kuulemma 70-luvulla ja kohderyhmänä oli silloin lähinnä vanhemmat ihmiset (helppoa kun ei tarvitse itse leikata nurmikkoa, yms). Kappas, 70-luvulla ihan tähän kulmille perustettiin myös Lakeheadin yliopisto. Joku neropatti täytyi olla kyllä kyseessä, koska yliopiston läheisestä sijainnista johtuen täällä asuu myös tosi paljon opiskelijoita. Mummelit + bailaava nuoriso = erinomainen naapurisopu.

Olemme tämän saaneet tuta myös itsekin, nimittäin aivan meidän vieressä asuu kaksi siskosta. Olemme heidän kanssaan ihan hyvissä väleissä, sillä emme järjestä bileitä, mutta naapurisopu oli koetuksella voikukkien takia. Kyllä, luit oikein. Heillä on käynnissä voikukkasota, johon yritettiin värvätä myös meitä. Ilmoitimme, että emme aio ostaa mitään suihkeita, kun nurmikko täällä kuitenkin leikataan, ja ne voikukat ei meidän mielestä ole mikään itse piru. Siitähän riemu repesi ja saimme kuulla kuinka emme siis ollenkaan pidä huolta tästä paikasta. Kyllä vähän nauratti... Myrsky on onneksi jo vähän laantunut heidän puoleltaan ja saattavat he jututtaa vähän jostain muustakin aiheesta jos satumme olemaan samaan aikaan pihalla. (Toivottavasti he eivät muuten osaa suomea, hehhee! No mutta kohta me muutetaan!)

Saimme postissa viime viikolla asuinalueen tiedotuslehden. Siitä opimme mm. seuraavaa:
- Jos mielii tehdä kukkapenkki, siitä tulee lähettää hallitukselle suunnitelma hyväksyttäväksi.
- Verhoina ei saa käyttää lippuja tai lakanoita.
- Terassin aidalla ei saa kuivata pyykkiä.
- Terassilla saa olla pyykkinaru, kunhan se ei ole korkeampi kuin aita.
- Koirat ei saa haukkua. (Ha, naapurin koira haukkuu taukoamatta kun on pihalla.)

YMS! Ei tulisi ihan ensimmäisenä mieleen ostaa itse tällaiselta alueelta asuntoa... Harkitsen ompelevani "Rakastan voikukkia" -lakanan verhoksi.  Kiitos ja hei.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Taloa mä metsästän...

(Ja kukas sieltä takavasemmalta taas pölähtää blogimaailmaan... No MINÄ!!)

... tahdon saada ihanan!

Ja sainkin!

Mutten tätä! Talo nro 2.

Talo on ostettu ja avaimet saamme 12.7. Hyvä me! Pärjäsimme vasta kolmannen talon kohdalla: kaksi ekaa menikin muille. Täällä on siis jouduttu ihan taistelemaan melkeinpä käsirysyä näistä taloista (ei vaiskaan - tai no ehdotin kyllä kun yhtä taloa mentiin katsomaan ja näimme ulkona pari edellistä katsojaa, että 'ajetaanko päälle', mutta ei se Allu ajanut). Ihan hyvä, koska se talo oli sisältä aika kökkö, vaikka ulkoa olikin ihana. (Hei eiks ookin aika kätsyä että pitää kävellä koko talon halki (siis niin kuin puoliympyrän) jos haluaa mennä yhtään mihinkään, ja että portaikko ansaitsee ihka oman huoneen itselleen?)

Kaipa se näin oli siis tarkoitus, että se oli juuri tämä talo, mikä oli meidän! Laittaisin mielelläni kuvia, mutta niitähän ei tietenkään ole. Näette sitten ensi kuussa! Nyt tietysti sisustuslehdet ja Ikean kataloogi pyörii mielessä vaan koko ajan. Tai pyöri sillon kun ostettiin (olisko siitä jo pari viikkoa), nyt ei pyöri enää talo niin kauheasti mielessä kun toinen odotettu juttu, eli rakkaiden ystävien vierailu, on edessä ensi viikolla. Sitten kun ne lähtee niin onkin enää sopivasti 12 päivää aikaa ennen kun saamme avaimet! (Eli 11 päivää sisustushaaveita ja 1 päivä kuumeista pakkaamista.)

Jännää!

P.s. Nykyisestä asumuksestamme en taida ikävöidä kuin ihan vieressä olevaa koirapuistoa. Aitaamaton alue kahden puron välissä, joka on polkumainen eli siellä voi kävellä päästä päähän ja moikkailla välissä koiria. On niin kätevä kun sinne voi luikahtaa pikku kävelylle.