Viimeaikoina olen kokenut pari perikanadalaista kokemusta. Ensimmäinen liittyy nuotion ääressä istuskelemiseen. Vaahtokarkin paisto tietenkin!
Onneksi opastamassa olivat nuoret herrat K ja J!
Täällä paahdettu vaahtokarkki laitetaan grahamkeksien väliin ja sen seuraksi suklaapalanen - kas on syntynyt herkullinen vaahtokarkkisandwich eli s'more! Vaahtokarkin lämpö sulattaa siis myös suklaan, tai ainakin pitäisi siis... Aloittelijana lämmitin vaahtokarkkia ehkä liian vähän aikaa, nimittäin kuten kuvasta näkyy suklaani on edelleen kiinteässä muodossa.
Hyvältä se kuitenkin maistui! Nam, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan myös siellä koto-Suomessa.
Myös toinen kokemani asia liittyy jollain tapaa luontoon. Nimittäin siihen kun luonto kutsuu... Olin kalassa laituriapuna työskentelevän herrasmiehen kanssa. Kalaonni nappasi siihen malliin, että kun minulla hätä yllätti niin sain ohjeistukseksi kyykkästä veneen laitaan hätäni. "Tee niin kuin kanadalaisetkin tekevät!" Töitä tein käskettyä, kunhan vain sain ohjeistuksen kyseiseen toimitukseen. Mikäs siinä istuksiessa laivan kokassa (vai mikä se on?), maisemat olivat nätit ja kyseinen laituriapu kuitenkin käänsi katseensa muualle. Sitä minä vaan mietin, että mites noi kaksi muuta lähellä olevaa venettä. Kalaonni oli potkaissut siihen malliin, että oli muutkin tulleet apajille. Luonnollisesti kunnon kalamies vielä vähän liioittelee, kieli pitkällä olivat asiakkaat kaloja nappaamassa, parhaaksi saaliiksi taisi kuitenkin jäädä minun valkoisen ahterini näkeminen laivan perässä. Meillä sentään lykästi!
Totta kai kun siitä vielä nousin niin päräytti takaa vielä kolmas vene, isä ja poikansa. Tokkopa tuo 18-vuotias nuoriherra oli moista nähnytkään! Hymyt olivat isot.
Valitettavasti kyseisestä tapahtumasta minulla ei ole valokuvaa... suonette anteeksi. Sen sijaan voin esitellä nappaamiamme kaloja eli tämän kokoisia niiden pitää olla, että rantaan ei pääse kanadan tyttö pissille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti