lauantai 28. toukokuuta 2011

Postilaatikolle tieni pitkä käy



Ajattelin nyt hieman valoittaa enemmän tätä meidän postilaatikkoasiaa. Eli meille ei tuoda postia kotiin vaan me ja muut naapurimme käymme hakemassa postin kauempaa erillisistä postilootista, jotka sijaitsevat matkan päässä kadun varressa. Osoitteemme on siis tämän postilokeron osoite eikä katuosoite. Kävin siellä yhtenä päivänä kävellen ja kellotin ihan ajan. Reissu kesti 50 minuuttia ja mielestäni kävelin melko reippaaseen tahtiin.



Tämä on siinä mielessä hassua, että asumme kuitenkin ihan kaupungin sisällä (sainhan minä sen kirjastokortinkin!), että miksei "meille asti" tuoda postia. Pitäisi varmaan kysellä naapurin rouvalta, että onko posti haettu lootista jo pidempään vai jopa aina. Vuonna 2007 asuimme enemmän keskustassa ja siellä saimme postin ihan ovelle asti.

Hauska yksityiskohta on se, että meidän boksin numero on 31, joka ei millään tavalla vastaa postiluukuissa olevia numeroita. Postimiehellä täytyy varmasti olla jokin ihme kaavio, jonka perusteella hän tietää mikä on kenenkin. Täällä Kanadassa ei myöskään tehdä muuttoilmoitusta postille samalla tavalla. Olisimme voineet rekisteröidä osoitteemme postiin, mutta se oli melko kallista (enkä n. 70 dollaria) eikä sillä kuitenkaan saanut postin edelleenlähetyspalvelua. Ilmaiseksi pääsee siis jos vain ilmestyy jonnekin ja alkaa saamaan siellä postia.

Postilaatikot ovat täällä melko pieniä. Siksipä tässä lootasysteemissä on isompia lootia, jonne postimies voi laittaa isommat kirjeet tai pienemmät paketit. Onkin aina mukava yllätys kun omasta lootasta löytyy isomman lootan avain!



Allun isovanhemmat asuvat 4700 asukkaan paikkakunnalla täällä Pohjois-Ontariossa, joskin idässä. Olen joskus ihmetellyt heidän osoitettaan, jossa ei ollut mitään katuosoitetta. Kävi ilmi, että koko kylä (kaupunki?) hakee postinsa keskitetystä paikasta. Kyseessä on siis ihan kaupunkimainen paikkakunta, missä talot ovat vieri vieressä eikä mikään maalaispitäjä. Kyllä siinä postimiestä laiskottaa... Mietin vain, että minkäköhänlainen huuto ja metakka nousisi pystyyn Suomessa, jos posti ilmoittaisi, että pohjoisen pitäjissä ei enää tuodakaan postia laatikkoon... Sanokaapa te!

torstai 26. toukokuuta 2011

Missä piileksit herkku?

Muistatko vielä tämän?


Minä luulin että Pohjois-Amerikassa kaikki on suurta! Mukaan lukien karkkihylly! No ei!

Valitettavasti ainakin Kanadan karkkivalikoimat ovat olleet aikamoinen pettymys. Täältä löytyy erilaisia viinikumeja (aika mauttomia), allsorts-lakritsasekoitusta, erilaisia suklaita, jelly beans-tyyppisiä hedelmärakeita (osa hyviä ja osa sitten huonompia) ja joko mainitsin viinikumit... Missä on kunnon pehmeät hedelmäkarkit?

Myöskään karkkisekoituksiin en ole törmännyt. Jos karkkejä ostaa niin se on sitten pussillinen viinikumeja, hedelmärakeita tai kirsikkatankoja. Ei mitään vaihtelua! Ja kerralla ei kuitenkaan voi ostaa kovin montaa eri pussia kun ne on kuitenkin kooltaan melko isoja ja kyllähän sen tietää miten karkille käy, jos se  on kanssani samassa tilassa. Huonosti siis.

Täältä löytyy myös irtokarkkipaikka, mutta äläpäs huoli ei tämä niin helppoa olekaan... Karkeilla on eri hinnat, joten ne laitetaan omiin pikkupikkupusseihin ja kirjotetaan lappuun lootan numero. Aika työlästä puuhaa ja eipä niitä sitten kovin montaa tule otettuakaan kun yhtä on otettava sitten kerralla enemmän sillä kuka alkaa parin-kolmen karkin pikkupusseja kassalle raahaamaan...

Kyllä tää mun elämä on sitten niin makiaa!

lauantai 21. toukokuuta 2011

Kuponkihulluutta


Kuinka monta muropakettia ihminen tarvitsee?

Meillä näkyy kanavaa jos minkälaista ja niille mahtuu myös kaikenlaista tositelkkariohjelmaa. Eräs näistä ihmeellisistä ohjelmista esittelee ihmisiä, jotka juoksevat alennusten perässä ja mitään ei osteta ilman kuponkia.  Tervetuloa Extreme Couponingin maailmaan!


Meillä on keittopurkkeja vain yksi.

Kuponkien keräily on ohjelman ihmisille elämäntapa. Usein siihen on ajauduttu kun ollaan jouduttu rahallisesti ahdinkoon ja jatkettu myös sen jälkeen kun asiat ovat paremmalla tolalla. Myös osalla kuponkihulluus on suvussa periytyvää. "Kupongittelulla" saatetaan ruokkia koko suku pilkkahintaan. Helppoa se ei kuitenkaan ole ja vaatii kokonaisvaltaista sitoutumista tavoitteeseen sekä suurta ajallista panostusta. Useimmat kertovat käyttävänsä kuponkien leikkelyyn, alennusten etsimiseen ja ostosten suunnitteluun kokopäivätyön verran viikossa. Yllättäen suurin osa on siis kotirouvana (useimmiten he ovat naisia, mutta eivät aina). Kupongit pidetään tietysti ojennuksessa siististi kansioissa. Lehdet joko tilataan, niitä kerätään tutuilta (esim. yksikin lapsi toi äidilleen aina koulusta opettajan antamat lehdet) ja rohkeimmat sukeltavat ihan reippaasti lehtiroskikseen.

Kuponkihullujen mottona on miksi ostaa vain yksi alennuksesta kun voi ottaa sata! Ei ihmekään, että heidän talonsa tai asuntonsa täyttyvätkin varastopinoista. Varastopino voi olla vaikkapa autotallissa, mutta tilanteen sitä vaatiessa myös lapsen sängyn alla sekä omassa vaatekaapissa (missä kyseinen rouva piti vaatteitaan, sitä en arvaa!). Kuponkihulluilla saattaa olla siis esimerkiksi 150 pakettia vessapaperia, laatikollinen deodorantteja, 40 muropakettia tai hyllyittäin valmiskeittoja. Eräällä naisella oli sanomansa mukaan 35 000 dollarin edestä ruokaa ja tavaraa varastopinoissaan. Toinen puolestaan voisi ruokkia perheensä viiden kuukauden ajan varastopinollaan.


Mihin laitat 20 pakettia jauhoja?

Ja ne alennukset sitten! Ohjelmassa ostetaan satojen dollareiden edestä tavaraa, mutta itse maksu jää hyvin alhaiseksi. Esimerkiksi kärryissä on 800 dollarin edestä tavaraa ja maksuksi tulee pyöreät nolla euroa. Tai 600 dollarin edestä ja maksu on päätähuimaavat 5 dollaria. Yleensä kuponkihullujen tavoitteena on käyttää 0-50 dollaria ostosreissullaan.

Miten näihin summiin sitten päästään? Lähtökohtana on siis alennus, esimerkiksi 2 yhden hinnalla. Tähän kun lisätään kaupan tai valmistajan kuponkeja saadaan yksittäisen tuotteen hinta alhaiseksi ellei jopa ilmaiseksi. Lisäksi kaupan kanta-asiakaskortilla saatetaan saada alennusta. Esimerkiksi tonnikalasta voi olla alennus ja lisäksi kuponkihullulla on riittävästi "-50 senttiä ostoksestasi" -kuponkeja ja näin olemme saaneet 10 tonnikalapurkkia 25 sentillä. Kuponkihullujen taktiikkana on siis katsoa viikon alennukset ja alkaa yhdistelemään niitä mapeissa lymyäviin kuponkeihin.


Taisi tulla ostettua tämä astianpesuaine ihan normaalihintaan... Aijai!

Jännitysmomenttina ohjelmassa on yleensä aina se kun kassakone ei enää hyväksykään uusia kuponkeja! Esimerkiksi kuitin maksimirivimäärä ylittyy kuitissa! Aapuuuaaa! Aina löytyy kuitenkin joku ratkaisu, että homma saadaan jatkumaan. Vieressä seuraavat muut asiakkaat katsovat suut ammollaan kun kassakone näyttää aina vain alhaisempaa hintaa.

Sitä minä kyllä ihmettelen, että miten kaupat hyväksyvät samasta tuotteesta monta erilaista kuponkia. Suomessahan yleensä lukee "alennusta ei voi yhdistää toiseen tarjoukseen". Kyseessä on siis amerikkalainen tv-ohjelma eli heillä tämä tuntuu käyvän päinsä!  Kanadassakaan ei ymmärtääkseni tällainen kupongittelu onnistuisi.


Onko lähikaupassa sokeri alennuksessa? Nyt ostoksille, sokerihan säilyy ikuisesti!

Kuponkihullut mainostavat katsovansa tarkkaan, että aina vanhemmat käytetään ensin ennen kuin siirrytään uudempiin tuotteisiin. Mietin kyllä vähän, että tuleekohan kuitenkin osalla heitettyä tavaraa pois. Aika hyvät systeemit täytyy olla käytössä, että saa kaikki käytettyä ajallaan. Ehkäpä tähän kokopäivätyöhön kuuluu myös ruokailujen suunnittelu niin, että kaikki tulee aina käytetyksi.

Mielestäni kupongit on ihan kivoja, mutta en kyllä jaksaisi ihan tuollaiseen hommaan ryhtyä. Puhumattakaan siitä, että en olisi valmis uhraamaan näin isoa osaa asunnostani varastopinon käyttöön... Enkä varsinkaan vaatekaappia!

Onneksi osa käyttää kuponkikelpottelutaitojaan myös hyvään lahjoittamalla ruokaa hyväntekeväisyyteen!

perjantai 20. toukokuuta 2011

Taistelu kirjastokortista



Ja niinpä niitä oli kaksi!

Kyllä tuli taas todistettua, että kirjastokortin hankinnastakin voi saada vaikeata.

Kävin tänään vähän asioilla ja siinä samalla kaupungilla ollessani ajattelin käväistä kirjastossa. Allu on ollut koko viikon metsäpalolla ja myös kämppiksemme Sarah katosi niille teille keskiviikkona, joten kaipailin vähän viihdykettä viikonloppuun. Ongelmat alkoivat kuitenkin jo heti kun astelin ovesta sisään. Olin ottanut mukaani vanhan kirjastokortin, jonka sain v. 2007 ollessani täällä kesän. Koska tiesin Kanadan kirjastokäytännöistä marssin ensimmäisenä kysymään voinko käyttää vanhaa korttia, vai pitääkö minun hankkia uusi. No ei todellakaan kelpaa vanha!

Syynä on tämä: täällä kirjastokortin saa ilmaiseksi vain jos asuu kyseisellä paikkakunnalla. Muutoin kortti maksaa, tosin täällä Drydenissä vain 60 dollaria/perhe/vuosi. Paikalliseen tapaan sanaan ei luoteta vaan todisteeksi pitää kiikuttaa kirjastotädille jotain konkreettista. Ontarion ajokortissa sekä OHIP-kortissa (paikallinen kelakortti) on näkyvillä myös osoite (joka onkin hyödyllinen ominaisuus ihmisille, jotka muuttavat monta kertaa vuodessa... vertaa me!), joten ensimmäinen todiste mitä minulta tivattiin oli siis nämä kortit. Minullahan ei ole Ontarion ajokorttia, joten se ei siis auttanut asiaa. OHIP-korttini puolestaan on vielä postissa, vaikka olenkin jo vakuutettu täällä.

Seuraavaksi kirjastotäti siirtyikin kuulustelussa uteluihin postilaatikkoni sisällöstä. Olin matkalla käynyt postilaatikolla, joten minulla oli saamamme pakettikortti, jossa oli meidän molempien nimet. En kotoa nimittäin muistanut ottaa mitään saamaani postia. Mutta katsos, pakettikortissa ei ollut siis meidän fyysistä osoitetta vaan postilaatikkomme osoite! Aijai. Ei tämä kyllä nyt kelpaa...



Puhelinlasku, kirje pankilta, nettilasku, vesilasku, sähkölasku, eikö olisi mitään muuta, josta näkisi sen meidän fyysisen osoitteen? Meillähän kaikki kuuluu vuokraan, joten tällaisia ei ole ylipäätään minun nimissä. Minulla ei myöskään ole täällä pankkitiliä vielä kun en ole katsonut tarpeelliseksi avata sellaista ilman töitä. Oijoijoi huonolta näyttää...

Seuraavaksi ehdoteltiin, että voisiko vuokranantaja kirjoittaa kirjeen, jossa hän vakuuttaisi, että asumme hänen talossaan ja siitä näkisi talon osoitteen. Joo-o... aloin tässä vaiheessa tuumailemaan, että jospa nyt kuitenkin odoteltais sitä minun OHIP-korttia, ettei vuokranantajaa tarvitse alkaa häiritsemään minun kirjastokortin vuoksi!

Kirjastotäti päätti tässä vaiheessa kuitenkin kysyä neuvoa toiselta. Onneksi hän oli hyvällä tuulella ja antoi toiselle luvan antaa minulle kortin, mikäli antamani osoite olisi heidän listansa mukaan kaupungin rajojen sisällä. Kyllähän se oli, joten pääsin sitten kuitenkin lähtemään kortin ja kahden kirjan kanssa viikonloppua viettämään!



Nyt minun pitää enää vain keksiä miten saan saamamme paketin hinattua kotiin asti... Meidän auto on nimittäin Allun työpaikan pihalla, jonne on enemmän kilometrejä kuin helteisessä toukokuussa (jos täällä olisi helleraja niin se olisi jo paukkunut) haluaisin pyöräillä. Puhumattakaan siitä, että en periaatteessa saa enää ajaa autoa täällä ilman Ontarion ajokorttia! Allun pyörässä ei puolestaan ole edes tarakkaa, mikä auttaisi paketin kantamista. Toivotaan siis yhdessä hellettä huonosti kestävän Marian vuoksi, että kyseessä on vain ihan pienen pieni paketti!

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Jääkiekosta

Jeee hyvä Suomi! Nyt kyllä harmittaa kun en ole Suomessa!


Täällä ei tosiaan arvosteta samalla tavalla jääkiekon MM-kisoja kuin Euroopassa. Monikaan ei ole esimerkiksi seurannut Kanadan menestystä Slovakiassa. Minä olen sitten aina selostanut itse kellekin miten Kanada on pärjännyt. Allukin kehtasi kysyä tänään, että nuorten MM-kisathan tässä nyt on menossa...

Pelejä olen seurannut jääkiekkoliiton (IIHF) sivuilta maksua vastaan. Telkkarista on näytetty kyllä USA:n ja Kanadan pelejä, mutta ei juuri muita. Tämänpäiväisen finaalinkin edelle meni haavipallo, ja peli näytettiin sen jälkeen jälkijunassa. Pronssipeli sentään näytettiin livenä, se kun oli kuitenkin melko aikaisin paikallista aikaa.

Normikanadalaiselle siis minun kiljunta ja hyppely tuntuu melko kummalliselta. NHL ja Stanley Cupin voittaminen oli se mihin selostajat vertasivat Suomen voiton merkitystä suomalaisille näin niin kuin Kanadan termein. Olen näyttänyt kuvia Helsingistä ja muualta Suomesta voitonjuhlista. Ruotsin voittamisen tärkeyden toki ymmärtävät - onhan kanadalaisellekin aina erityisen mukavaa voittaa USA.

Minulta kysellään joskus kannatanko Kanadaa vai Suomea. Meillä oli eräs Allun vanha koulukaveri kyläilemässä ja hän sanoi minulle suoraan ja vieläpä vakavalla naamalla, että "Kanada voittaa Suomen, ei teillä ole mitään mahdollisuuksia. Sinun tulisi kannattaa Kanadaa! MIKSI sinä et kannusta Kanadaa?". Tätä en ymmärrä. Kanada on tietysti jääkiekkomaa, mutta että minun pitäisi hylätä oma maani ja kannattaa Kanadaa, sillä "se kuitenkin voittaa". Tällaisesta asenteesta ja ylimielisyydestä en pidä. Tuskinpa kanadalainenkaan muuhun maahan muuttaessaan kääntäisi kelkkaansa täysin ja unohtaisi oman maan joukkuetta, eikä sitä heiltä kukaan vaatisikaan. Vastaan siis, että kannatan Kanadaa muita maita vastaan paitsi Suomea, mutta ei minua toisaalta haittaa, jos he eivät aina voittaisikaan. Joutuvat kanadalaisetkin välillä toteamaan, että ei jääkiekosta ihan aina tulekaan voittoa!

Sillä joskus voitto tulee Suomelle!

tiistai 3. toukokuuta 2011

Varo kanelia


Kävin eilen pikku pyörälenkillä ja ostin matkalta karkkia. Pussi on kuin Harry Potterin jokamaunrakeet, sillä makuja on 24 ja osa niistä melko arveluttavia... On mansikkaa, kirsikkaa, sitruunaa, mangoa, mustikkaa, ym normaalimpaa makua, mutta miltäs kuulostaa kanelipulla, purkka, kaneli, root beer (paikallinen limsa, joka maistuu minun suuhun ihan hammastahnalta), kahvi, Angel Food Cake (jonkinlainen kahvikakku, johon ei tule juuri ollenkaan rasvaa) tai voipopkorni? Voin kertoa että viimeksi mainittu maistuu ihan voipopkornilta ja on aikamoinen yllätys kun sen suuhunsa laittaa - eikä muuten hyvällä tavalla.


Haasteena on siis makujen erotus toisistaan. Punaisia rakeita on kuusi, joista puolet ovat hyviä ja loput niitä, joita kannattaa välttää. Inhokkini on kaneli, sillä se on todella voimakkaan tulinen.


No, onneksi pussin maut eivät ole kuitenkaan aivan yhtä erikoisia kuin Harry Potterin... Ainakin joutuu olemaan tarkkana kun näitä napostelee! 

maanantai 2. toukokuuta 2011

Pyykkäys ja mikä siinä mättää



Jos pitää valita niin pyykkäys on minun lempikotityö. Ensin ne lajitellaan, sitten pestään, ripustetaan kuivumaan ja voilà, taas on päälle pantavaa! Ja mikäs sen mukavampaa!

Täällä pyykinpesu aiheuttaa kuitenkin välillä harmaita hiuksia. Valikoimissa on niin sivustatäytettäviä kuin päältätäytettäviä pesukoneita, joista jälkimmäiset eroavat suomen koneista siinä, että ne ovat oivia vaatteiden rei'ittämisessä. Kyllä!


Päältätäytettävissä koneissa on keskellä "tappi", jonka tarkoituksena on pyöriä ja tärisyttää vaatteita, niin että ne liikkuvat koneessa.



Olemme asuneet nyt kahdessa asunnossa, jossa on ollut valmiina päältätäytettävä pesukone. Tuloksena on reikiä vaatteissa paikoissa, joihin niitä ei yleensä tule. Eli siis vaikkapa keskellä paidan etumusta eikä siis missään sauman kohdalla. Onko minun euroopasta tuodut vaatteet jotenkin liian hepposia paikallisille koneille?! (Samassa tehtaassa ne varmaan kiinassa tehdään kuitenkin...). Tässäpä meidän pesukonetorni.



Olen siirtynyt siis käyttämään pesupusseja myös rakkaimmille paidoille ja suosiolla valitsen omille vaatteilleni aina hienopyykkiohjelman. Kaikkia vaatteita en kuitenkaan laita pesupusseihin, joten esimerkiksi tänäänkin huomasin, kuinka suht uusissa legginsseissäni on ammottava reikä!



Valittelin tätä paikalliselle ystävälleni ja hän ei ollut koskaan huomannut tällaista ilmiötä. Aivan samanlainen (joskin uudempi) päältätäytettäva hänelläkin kellaria komistaa. Mitä minä teen siis väärin...

Sen verran kyllä tiedän, että jos joskus täällä ihan omaa konetta lähdetään ostamaan niin se tulee olemaan sivustatäytettävä. Maksaa varmasti itsensä takaisin pidemmällä aikavälillä, kun ei tarvitse olla ostamassa uusia vaatteita reikäisten tilalle...

Sanasen tai kaksi voisin myös sanoa paikallisista pyykinkuivaustelineistä. Ostimme viime vuoden puolella uuden telineen, joka hajosi viimeksi kun pesin pyykkiä vähän isomman lastin. Nyt käytämme vuokranantajan perinteistä mallia, joka on ensinnäkin todella pieni, ei kestä kovin paljoa painoa eikä mielestäni ole edes käyttäjäystävällinen ripustusvaiheessa. Tuonne alas minä siis sukat kyykin...


Kaupassa oli tarjolla kyllä jos minkälaista pyykkitelinettä (joskaan mielestäni mikään ei ollut yhtä kätevä kuin mitä meillä Suomessa on), mutta mites kun hinnat alkaa pyöriä 40-70 dollarin pinnassa... 30-50 euroa pyykinkuivaustelineestä on minun mielestä hieman kallis, varsinkaan jos vekotin ei montaa kuukautta pysy pystyssä.

P.S. Tässäpä vielä lopuksi piristykseksi purkki, joka pitää sisällään pyykinpesupulverin.


Pyykkäilemisiin!