lauantai 15. kesäkuuta 2013

Kyytiläisenä

Olen kulkenut nyt bussilla töihin (siis linia-autolla, kuten meillä päin sanotaan). Matkaa täältä ei taida olla kuin kolme kilometriä, että senhän teoriassa voisi vaikka kävellä ja pyörällähän ei edes menisi montaakaan minuuttia. Näin siis Suomessa. Kanadassa jalankulkija tahi pyöräilijä ei ole haluttu vieras kadulla, ja käveleminen saatikka pyöräily ei maistu yhtä makialta. 

Olen siis päätynyt bussiin. Minulla menee ehkä 10-12 minuuttia kun pöryyttelen töihin. Pysäkki on lähellä ja työpaikkakin sopivasti bussiterminaalin vieressa. Pieni hikka meidan suhteeseen tuli kun tuli kesä ja muuttivat ryökäleet kesäaikatauluun eli entisen 15 min välein nyt linia-autot kulkevatkin 30 minuutin välein. Olin ennen juuri sopivasti töissa eli klo 11:55 tai korkeintaan klo 12:05 jos oikein myohässä oltiin. (Olin siis töissä klo 12-16). Töissä on rentoa porukkaa niin ei haittaa jos pikkasen bussin takia myöhästyy. Olisin talviaikataulujen aikaan voinut tulla tietysti 15 min aikasemmalla, mutta kun jos olen 15 min joka päivä aikasessa ja enhan minä osaa muuta tehda kuin aloittaa heti hommat niin ärsytti kun silleen tuli tehtyä ilmaista työtä joka päivä. Minä kun en käy etes tupakkitauolla! Ja nyt kesäaikatauluilla tuo ei ole edes mahdollista. Yllättäen, nyt kun busseja menee enää vain joka toinen niin sehan onkin sitten kaksi kertaa täydempi kuin aikaisemmin. Yhtena viikkona olinkin järjestään 10-15 minuuttia myöhässä niin ehdotin rehellisenä työntekijänä, että mitä jos olisinkin töissa klo 12:15-16:15. Sehän passasi hyvin (toimisto on siis auki viiteen kuten täällä on tapana). 

No mutta nyt se halvatun bussi on ollut taas koko viikon ajoissa! Tosin esimerkiksi keskiviikkona olisin ollut sen 5 minuuttia myöhässä, että ehka tämä vaihto oli silti ihan hyvä. Jäin edellisellä pysäkillä pois ja käveleskelin upeassa auringonpaisteessa ja helteessa. Niin kato, urheilinkin!

Aluksi bussimatkustaminen oli kivaa. Wruum wruum, katselin maisemia ja ihmettelin muita matkustajia. Bussista nimittäin löytyy jos jonkinlaista tallaajaa... Eräskin nainen kovaäänisesti kertoi kaikille kuinka kerran meinasi mennä naimisiin, mutta sitten tuli jänispupu (mies soitti liian kovalla musiikkia). Muu porukka on työtöntä, ehkä syrjäytynyttä, joukossa tietysti muutama opiskelija sekä työntekijä. Yleensä olen täysipäisin matkaaja, ja se jos jotain on se! 

Lopulta alkoi haukotuttamaan samat talot ja kadut seka samat naamat. Otin kirjan mukaan. Ja johan alkoi kyyti taas maistumaan! Oikein odotin, että pääsiskö sinne autoon taas vähän lukasemaan. 

Mutta nyt se kirja on luettu! Tarvitsen uuden. Suosituksia otetaan vastaan. 

Kirja oli Catherine Gildiner: After the Falls, joka on omaelämänkertakertomus Cathyn nuoruusvuosista. Cathyyn tutustuin jo aikaisemman kirjan merkeissä book clubissa. Too Close to the Falls kertoo hänen lapsuudestaan Niagaran putousten lähellä. 

P.S. Täällä matka maksetaan tasarahalla. Raha tiputetaan laatikkoon ja jos ei ole tasarahaa niin maksat sitten enemmän. $2,65 eli ihan kohtuuhinta.

2 kommenttia:

  1. Mä menen kyllä polkupyörällä joka paikkaan (aina kun maassa ei ole lunta), ja täällä Ottawassa on pyöräilijöitä välillä ruuhkaksi asti suosituilla työmatkareiteillä (esim. kanavaa pitkin kulkevalla kevyenliikenteenväylällä). Rohkeasti vaan pyörän selkään jos mielesi tekee :)

    VastaaPoista
  2. Kohta kun me muutetaan omaan taloon niin olen vielä lähempänä töitä, jolloin varmaankin joko kävelen tai pyöräilen. Ja nyt lähden reissuun!

    VastaaPoista